Huippua hommaa!

Ollaan jo useemman kerran yritetty paasta huipulle, mutta taalta pohjalta on aika pitka matka. Tassa on stoori siita miten pitka. Ja kivikkoinen. Pitaa kirjottaa ylos ku on viela tuoreena muistissa(lihasmuistissa).
Ilarin suurin haave on taalla Uuden-Seelannin saarella ollu paasta kiipeamaan jonku vuoren huipulle. Lari, joka kokee ylenpalttista huimausta jo keittionjakkaralla seisoessaan on todennut etta vuoret nayttavat paljon kauniimmilta alhaalta kasin. Mutta sitahan ei voi koskaan tietaa, pitaako se paikkansa ellei ole ainuttakaan nyppylaa huiputtanut. Nailla verukkeilla ja intohimoilla lahdimme ajelemaan kohti Mount Cook villagea. Mainittakoon etta Mount Cook on Uuden-Seelannin korkein vuori. Merenpinnasta taitaa kertya 3754 metria sinne huipulle. Sinneha piti sitte paasta. Kykin vuorelle nimittain, jokska me se heti ristittiin. Paikan paalla ensimmainen info mita Kykista saatiin, oli se, etta hinnaks kertyy 5000 dollaria jos haluaa sinne pilvien ylapuolelle paasta. Ois tarvittu jonku sortin oppaita matkaan ja ehka pari kantajaa meijan evaita varten. Tassa tapauksessa ainut mita tarvittiin oli hajusuola, kun Lari kuukahti infon lattialle moisen tahtitieteellisen hinnan kuullessaan. (Ei ollu hajusuolaa, mutta nousi se jodioidullakin)

Se viis tonttua vaikutti hitusen kalliilta meijan budjettiin, niinku varmaan vahempialysempiki tajuaa. Kaytiin sitten pikainen kriisipalaveri ja paatettiin tyytya hitusen matalempiin huippuihin ja omiin reitteihin. Alettiin nuuhkia, josko sielta loytyis meille jotain soppeleita reitteja kiivettavaks. Luettiin/selattiin/tutkittiin tai oikeestaan vaan kateltiin kuvia muutamista vuorikiipeilijan kasikirjoista ja reittioppaista. Saatiin selville se, etta pitaa olla hiukkasen varustepuolta jos sinne huipulle mielii. Ei riita kuulemma haba loppuun asti, jos pelkilla katosilla kiskoo itteaan sinne ylos. (Lari epaili.) Pitais olla jotain piikkeja kengissa ja jaahakku sita varten jos lumimies-Jeti ilmestyy paikalle. Hakuilla on myos hyva lohkoa jaapaloja limukan sekaan. Niita saattais tarvita myos erittain jyrkissa seinamissa. Ja koytta tarvis kanssa. Ihan vaan sita varten etta jos toinen sattuu liukastumaan ja syoksyy johonki railoon ni toinen paasee helposti samaa matkaa alas. Ei eksyta toisista ainakaan. Oltiin siis jo ainakin tuolla varustepuolella lahestulkoon ammattilaisia. Krohom.

Kaytiin sitten keskustelua eraan erittain mukavan Tanja-nimisen neitokaisen kanssa meijan reitityksesta. Tama Ukrainasta kotoisin oleva, hassusti englantia puhuva naisihminen oli toissa Infokeskuksessa ja koitti parhaansa mukaan loytaa meille sopivia reitteja. Tarjonta ei kuitenkaan kohdannut kysyntaa. Sen ehotukset oli sita luokkaa etta: ''menkaa tuonne 40 dollaria maksavaan huttiin(autiotupa) yoks, se on aika ylhaalla ja sinne menee portaat ja puolesta valista loppuun paasee jo liukuportaita." Oli kuulemma erittain suosittu varsinkin elakelaisten ja liikuntarajoitteisten keskuudessa. Vilkaistiin toisiamme ja oltiin hammastyneita. Oltiin omasta mielestamme erittainkin hyvakuntoisten nuortenmiesten nakosia. Poh, me sinne lahetty. Liian kalliski kaiken lisaks. Kysyttiin etta eiko taalta loydy mitaan muita reitteja, semmosia vahan haastavampia, etta paasis oikeen kipuamaan. "Ah! nyt ma tiedan mita te hullut suomalaiset haluatte. Tassa on hyva reitti, hutti maksaa vain 5$ yo, ja voitte nahda Mount Cookin." No ei kohannu kylla tarjonnat kysyntoja vielakaan. Halpa oli joo se hutti, mut Kykin vuori naky siita infon ikkunastaki ja se hutti oli ehka 500 metrin korkeudella. Blaah! Tanja oli kuitenki kokenut asiakaspalvelija ja se huomas heti meijan ilmeista, etta nyt nama pojut ei oo tyytyvaisia. Se tarttu radiopuhelimeen ja ilmotti meille, etta nyt on tulossa paikalle todellinen ammattilaisvuorikiipeilija. Mehan oottelimme etta kohta sielta tulee joku, parrakas, lihaksikas, saan ahavoittama true miekkonen, mutta mita viela. Sieltahan pelmahti paikalle nainen. Tais viela haista hajuveellekki. Mietittiin etta voikohan tuota ottaa ees tosissaan, mutta kylla sen aika nopeaa sitte huomas etta tama tytto tietaa mista puhuu. Se oli erittain asiantunteva ja tajus heti mita me haluttiin. Sen siniset silmat tuikki oikeen mukavasti ja siita tuli heti meijan lemppari. (Ei huolta tytot, se oli 45v ja naimisissa). Kaytiin erilaisia vaihtoehtoja lapi ja ku se kyseli etta ollaanko kiipeilty ennen ni vastailtiin vahan silleen ymparipyoreesti, etta ollaan vahan kiipeilty Euroopassa. Eikos Suomi kuulu Eurooppaan. Aateltiin etta se ei muuten kerro meille halaistua sanaa mistaan reiteista ku pitaa meita ihan tissareina. Paadyttiin sitte semmoseen erittain hyvalta kuulostavaan pakettiin. Kaks ja puoli paivaa vuorilla, ja huipennuksena Mount Sealyn valloitus. Aina 2627 metriin saakka. Napattiin syotti!

Alko himo varustautuminen. Ostettiin kartta! Kaveltiin vuokraamoon ja sanottiin etta tamppoonit ja kirveet poytaan. Vahan aikaa meni ennenko poydalla komeili cramppoonit ja ice-axet.(Krampoonit oli ne piikit kenkiin) Ei muka ekalla tajunnu. Larille piti saaha myos jonku sortin kengat, ku sen Karhun lenkkarit oli kuulemma turhan lirut niihin hommiin. Koyttahan meilta loyty omastaki takaa. Meilahan oli molemmilla riippumattojen varanarut rinkassa, ja niista punottiin varmistuskoydet. Oishan se turvallista riippua tutuista naruista. Karen kylla sano etta tokkopa te mitaan naruja tarvitte, ei siella pitais olla kovin kummosia railoja. Me oltiin kuitenki erittain tunnollisia. Ja nayttihan se vahan ammattimaisemmaltakin.



atrialla



Syotiin viimeinen atria. Sit kaytiin keskustelua evaspolitiikasta. Mitakohan siella vuorilla syodaan. Meijan semmonen spesiaali evas taalla Uudessa-Seelannissa on ollu Rekkamihen blajays. Se koostuu pannulla karistetyista nakeista, paistetusta kananmunasta, punasipulista ja tomaatista. Nama kaikki ahdetaan kolmen paahtoleivan valiin ja valiin puristetaan viela aimo turaukset mustardia(sinappia) ja ketchupia(ketsuppia). Kaiken taman huuhtelemme alas normaalisti sihijuomalla. Naista rakkaista ruoka-aineksista emme malttaneet nytkaan luopua, siitakaan huolimatta etta parkkipaikalla sinappi ja ketsuppipulloja rinkkaan pakatessa ohi kaveleva vanhalta vuorikiipeilijalta nayttava mies totesi vaimolleen kovaan aaneen ja meita osoittaen; "Thats not so smart". Mitakohan lie tarkotti. Meilla on Pajero eika Smart. Ehka just sita. Sihijuomaa emme pakanneet kuitenkaan kuin yhden vaivaisen putelin.

Jatettiin sinne kylaan viela semmonen lahtoilmotus ja suunnitelma meijan reitista. Siina ilmeni meijan lahto- ja paluupaivat. Voivat nykia raadot ylos rotkoista, jos meita ei ala kuulumaan. Intoa puhkuen lahettiin seurailemaan vuorilta laskeutuvaa puroa, jonka piti johdattaa meidat aina lumirajalle saakka. Vuoren laelta piti loytya helpolla myos sola, siirtymiseen vuoriston toiselle puolen. Kaikki naytti menevan kasikirjoituksen mukaan. Jokea oli suhteellisen helppo seurailla, kunnes vastaan tuli ensimmainen jaatikko. Jossain 500 metrin korkeudessa. Oltiin vahan etta mita foxia taa tammonen on. Karenilta oli selvastikki jaany jotain sanomatta. Ei taalla tammosta pitany olla. Kipuiltiin vahan aikaa sita jaatikkoa pitkin, mutta se loppui jalleen akkijyrkasti, eika siita paassyt jatkamaan. Loydettiin sitte siita vieresta sellanen tasaselta vaikuttava kohta johon paatettiin jaada yoks, jottei meita pimea nielaise.



viela on heleppoo




Yopaikka. Kivi tyynyna ja vyo peittona. Vahan kuitenki hakulla tasotettu ja vuorattu heinilla.

 Seuraava aamu koitti. Sen piti olla huiputuspaiva, vaan oliko. Se oli ystavanpaiva jota me toisille ilosesti toivoteltiinki ja muisteltiin myos muitaki ystavia. Mukava ku niita on siunaantunu tassa elamassa. Ootte kivoja. Siita aamusta alkoiki 12 tunnin epatoivonen, fyysisesti ja psyykkisesti erittain raskas taistelu ylospain. Usein huomattiin kuitenkin, etta jouduimme rankan taistelun jalkeen taistelemaan tiemme jalleen alaspain. Ei yksinkertasesti vaan paassy eteenpain. Mentii valilla vahan veitsi kurkulla ylos ja alas vuorten poimuja. Se oli ihan hullun raskasta ja valilla tuntu etta eihan tasta tuu hevon sontaa. Ne vuoren seinat/poimut oli semmosta haurasta kivea, ja aina ei oikeen voinu olla varma etta pitaako taa vai irtoaako. Eika hirveena tehny mieli tarrautua semmosiin irtokiviin. Paalle sitte viela ne pienemmat irtokivet/sora mita siella rinteilla oli. Ne pyori ku marmorikuulat jaloissa ja aiheutti jatkuvasti piemepia ja valilla vahan suurempiaki rumble rumbleja. Kiipea sitte niilla vuorattua haurasta seinamaa rinkka selassa. Kylla me moneen kertaan tuhistiin etta ruton Kareni, eiha se tienny mistaan mitaan. Epailtiin etta se ei todellakaan oo naita samoja paikkoja ryominy. Sita puron uomaa nimittain oli mahoton seurata niitten jaitten ja korkeitten seinamien takia. Ja piti apinoija sitte siella ylempana. Taisteltiin silti ylospain koska ei ois paasty niita paikkoja valttamatta alaspain joista oltiin tultu. Ja vahan ajateltiin kuitenki etta jos Karen on tasta menny ni niin mennaa meki! Sit tuli vastaan sopivan nakonen yopaikka. Jaatiin siihen sitte taasen taivasalle kollottelemaan. Vahan piti taas jaahakulla muokata sangynpaikkaa mutta oikeen hyva siita tuli. Parisanky talla kertaa. Iha vaan ystavanpaivan kunniaks. Oltiin noustu paivan aikana ehka vaivaset 500 metria mutta loppu naytti jo paremmalta. Lumiraja siinsi horisontissa ja loppureitti naytti kelvolliselta. Paatettiin etta huomenna ollaan huipulla!



pida kiinni, ma tuun auttaan!



Piti vahan jatkaa meidan evaita. Hyva dyykki.





Ei ollukkaa nii hyvaa. BLAAH, taas papuja!

 Auringon taas noustessa matkamme jatkui. Matka eteni hyvin. Loyty erittain ihania ja tukevia ruohotuppoja, joista sai maagisia otteita ja taman lisaksi opittiin viela rumblettamaan. Rumblettaminen oli oiva alasmenotyyli, jossa aiheutetaan pienimuotonen kivivyory ja hypataan sen kyytiin. Ei kuitenkaan ihan alas saakka, kohteeseen vain. Paastiin takasi sinne purolle, hitusen ylemmas taasen ja saatiin vetta. Siita paastiin sitte kiipeamaan lumirajalle suhteellisen helposti. Kiivettiin neljassa tunnissa saman verran ylospain, mita oltiin noustu koko edellisen paivan aikana. Tuntu kylla sanoinkuvaamattoman hyvalta seista siina lumirajalla. Sai nayttaa kielta niille kaikille viheliaisille jyrkanteille. Ei muutaku kramppoonit jalkaan ja menoks! Kipiteltiin siella lumella ku pienet vuohet ja paastiin aika helpolla sen lumen yli. Siita olikin enaan pieni kipuaminen kallioilla ja sujahtaminen solan lapi toiselle puolelle. Tama kaikki suju ku tanssi. Kurkkasimme kohta vuorijonon toiselle puolelle, ihan uusiin maisemiin. Mielestamme tilanne oli tassa vaiheessa kaventunut 2-1. Silti hieman viela vuorten hyvaksi. Toisella puolella tallusteltiin jaatikkoja pitkin ja ihasteltiin kauas avartuvia nakoaloja. Loydettiin viela makkeen olonen yopaikka kallion kolosta. Syotiin rekkamiehen blajaykset ja paatettiin etta nyt mennaan huipulle asti, ku kerta tanne saakka ollaan selvitty. Yritettiin Mt Sealylle. Siita meinaski sit tulla viimene kipuaminen ku holmona jatettiin kartta pois matkasta. Lahettiin nousemaan vuoren huipulle ja just ku oltiin nousemassa solasta lapi, huomattiin etta ei tasta kannata lapi menna. Oltiin noustu semmoselle rinteelle joka ei jatkunu mihinkaa ja siella huipulla nokotettiin lumilipan paalla. Sopivasti viela toiselta puolelta vahanku miinuskulmaan sulanu. Seisottiin siina tyhjan paalla ja tajuttiin etta akkiapois, taa murtuu. Hyi ku huimas. Liikkeet muuttu varovaisiks ja koetettiin olla aivastelematta ja royhtailematta(mika oli sangen hankalaa) jottei se lippa romahtais alas. Tokattiin suomen lippu pystyyn (ilun paita), otettiin pari hatasta kuvaa ja lahettiin viela hatasemmin alaspain. Oli elamamme pisimmat ja vauhdikkaimmat pyllymaet siina rinteessa, oli sen verran jyrkka ja pitka maki. Oltiin melkosen tyytyvaisia kuitenki itteemme vaikka korkeimmasta huipusta jaikin 100 metria puuttumaan. Se oli 2-2. Illalla kelpas makuupussissa mehustella paivan tapahtumia.



cramponseja jalkaan ettei lipsu ku heikkisella mm-kisoissa



Naama messingilla lumelle paasysta!




Hmm, suunta vaikuttaa hyvalta. Lahdemme siis juuri painvastaiseen suuntaan.




kartanlukua




HUIPULLA! !




aika levee toi ura...




tarkeni




Not So Smart!?




nakyma sangysta

 Yo nukuttiin hyvin tai vahemman hyvin ja aamulla lahettiin suunnisteleen eri reittia alaspain. Sen piti olla paljonki helpompi eika silla reitilla pitas olla mitaan itkunsekasia kiipeilyliikkeita aiheuttavia kohtia. Edellisten paivien ponnistelujen takia olo oli ku katujyran alle jaaneella ja jotenki piti paasta taas sopivalle taajuudelle. No, siihen tarjoutu mahollisuus ku tultiin semmoselle jannalle sulamisvesi-jarvelle jossa oli ehka -5 asteista vetta. Seuras nopee "Jos saa meet ni meen maaki" - keskustelu ja siella sitte otettiin vuoronperaan kylpy. johan taas alako vaelluskenkaan tulla liiketta. Ristittiin taa kyseenalainen toimitus Vuorikiipeilijan Kasteeksi. Reitti sille hutille josta meian piti paasta helposti laskeutuun oli kyl helppo. Varsinki ku tajuttiin yks erittain oleellinen seikka vuorikiipeilysta. Huomattiin etta jokku oli kayttany jaljista paatellen naita cramponeita, piikkeja, myos muualla ku jaalla. Voi hanuri. Me oltiin kannettu niita rinkan paalla alkumatka ja varottu kolhimasta niita ettei ne menis rikki tai naarmuille. 300dolsuu jos menee rikki. Eihan niita saanu rikki vaikka kuinka hypittii loppumatka kivikoilla. Ei oikeen tienny itkeakko vai nauraakko ku mietittii miten ne ois helpottanu meijan edellispaivien tuskaa. No, opittiimpahan taas! Ja loppumatka otettiin ilo irti niistaki. Sai Karenki anteeks sen reittiopastukset. Hauskaa oli seki ku tultiin sinne hutille, ni meita vastassa oli pelastyneen olonen hutin vartija. Se kerto meille etta meita on etitty kissojen, koirien ja helikopterin kans. Oltiin sen verran paljon myohassa, mitany pari paivaa. Sielta sitte soiteltii taas radiopuhelimilla ja ilmotettiin etta "Finnish individuals, party name KUKOT on safessa." Kovin olivat helpottuneita ku ei oltu sen naantyneempia eika nakyny isompia ruhjeita.



Ilari naattii




oottekste samat tyypit? kysy vartija.




jeah

 Loppumatka kipiteltiin alas ja oltiin oikeenki tyytyvaisia/kiitollisia reittivalintaan koska vakea tuli vastaan ku suvijuhlilla. Palauteltiin kamppeet ja lahettiin siitaki puljusta vuoden tyytyvaisimpina ulos. (saatiin ylimaaraset vuokrapaivat anteeks!) Kaytiin varmistaan officessa ettei meita enaa kukaa eti vuorilla ja kaikki on ok. Sen jalkeen miltei juostiin autolle. Siella nimittain ootti etukateen ostetut karkkipaivan karkit ja AIETTA sita onnen paivaa ku pistettii ylafemmat ja suut makiaks! Huvinsa kullaki. Illalla syotiin hyvin, kaytiin kahen dollarin ja viien minuutin kuumat suihkut(proystailya) ja fiilisteltiin. Katottiin ku itse Kykin Vuori hohti auringonlaskussa. Tuntu etta ois elany useammanki vuosikymmenen vuoristossa ja kiivenny Everestin silimat kiinni. Ja tuntuuhan se hyvalle ku on kovaa maata jalkojen alla eika tarvi pelata tippuvansa jatkuvasti. Seuraavana aamuna nahtiin Karen ja se myonsi etta oli tehny pikku virheen ku neuvo meille sen reitin. Kuulemma sita kiivetaan talvella ku lumi peittaa puronuoman ja sita on helppo seurailla. Se oli kattonu meian menoa kiikarilla ja anto tunnustusta. "Rough climb, good job boys!" Nama sanat mielessa hyvasteltiin Cookin vuori. Ei kyl puhuttu Karenille cramponeitten kaytosta mitaan...

-kukot-



Mt. Cook