Cumbre o muerte!

Ja sitten asiaan! Mielissamme on jo ammoisista reissua edeltavista ajoista kutkuttanut ajatus jonku vuoren huipulle kiipeamisesta. Ja Uuessa-Seelanissa sitte paastiin tositoimiin ja huomattiin miten jalo laji onkaan kyseessa ja Veikko Kustavsonista tuli valittomasti yks suurista esikuvistamme. Ja niinhan siina sitten kavi etta nalka alko kasvaa syodessa ja matkan edetessa ollaan sivusilmalla vilkuiltu sopivia lumihuippusia kukkuloita vallotettavaks. Eika mitaan pienia sellasia, kuultiin eraalta vanhalta vuorikauriilta etta alle kuuen tonnin nyppylat on kukkahattutatien iltapaivakavelyja varten Luoja luonu eika vuorikiipeilya varten. Tama hiukkasen provosoiva neuvo tiukasti korvan takana paatettiin taas kahestaan ollessa sitte tempasta. Chimborazo-niminen sammahtanu tulivuori ylittaa kukkahattutatirajan hienosti 310:lla metrilla jotenka se sopi tarkotukseen vallan mainiosti. Lisaksi kun se sattuu olemaan maailman korkein vuori. Alkaas nyt mistaan Everestista mainitko, sehan mitataan merenpinnasta. Todellisuudessa se kuuluu mitata maan keskipisteesta. Ja Chimborazon korkeimmalla huipulla saa maailman parhaimman rusketuksen kun siella ollaan niin lahella aurinkoa kun maan kamaralla vaan on mahollista. Kattokaa vaikka kuuklesta. Intopiukeena hypattiin Riobambaan menevaan bussiin ja lahettiin kyselemaan josko joku meille vuokrais kamppeita, opasta me ei siina vaiheessa aateltukkaan. Kunhan vuokrataan tarvittavat piikit kenganpohjiin ja jaahakut kouraan ja kipastaan huipulle. Akklimatisoituminen hoiettas sitte siina oma-alotteisesti pikkuhiljaa vuorta ylospain kiiveten, siella piti olla jotain suomalaisen autiotuvan tapasia mokkeja matkan varrella. Tassa vaiheessa selvitetaampa niille lukijoille joillekka taa sana "akklimatisoituminen" jaa vahan pimentoon, sen merkitys. Meillekki se on ollu tata ennen semmosta tissareitten hifistelya mutta nyt tiietaan ettei se ihan sita oo. Yli kolmen tonnin korkeuteen ku ihminen lahtee kiikkumaan niin hapen maara ilmassa vahenee metri toisensa jalkeen huomattavasti ja kuuessa tonnissa sita on jaljella tuskin lainkaan. Ja jos nyt lahtee tammonen rantaruotsalainen tai lakeuksien sankari yhtakkia sinne merenpinnan korkeuksilta ni alkaa ihmiskeho lyomaan hanttiin. Ei pahasti, mutta paassa alkaa ikavasti jomottaan ja aivoihin tulee vetta ja samaten keuhkoihin. Pontolla pitaa kayda muutaki ku sonnalla. Iskee vuoristotauti. Muisteltiin etta mm. Timlinien kossit on kertonu kaikenlaisia ikavia kauhutarinoita vuoristotaudista ja paatettiin etta ei laheta sille tielle lainkaan. Eli tama akklimatisoituminen on toisinperin sanoen vuoristotaudin ehkasemista ja siina kroppaa totutellaan ohkasempaan ilmaan ihan hissukseen nousemalla vahan kerrallaan ylospain ja palaamalla taasen alas. Loogisesti aateltuna siis joko valmistaudut muutaman paivan ajan huiputukseen ja paaset ehka ehjana perille, tai yritat suoraan huipulle koskaan sinne paasematta ja yrjoat seuraavan viikon naapurin tyhjentaessa oksennussankoa. Taa tietenki on henkilokohtasta ja joillekki tauti voi iskea jo kolmessa tonnissa ja toiset kipasee huipulle tuntematta mitaan. Ensimmaisessa kamppeita tarjoavassa puljussa meita laimaytettiin pain nakoa ikavalla uutisella. Vuodesta 2013 alkaen vuorelle kiipeamiseen vaaditaan rekisteroity opas ja ilman sita ei kiipeilykamppeissa oo puistoon mitaan asiaa. Mehan ei sita meinattu hyvaksya millaan, taalla missa hommat tehaan muutenki vasemmalla kaella ni yhtakkia aletaan holhoamaan vuorikiipeilijoita. Lopetettiin yhteistyo sen puljun kanssa kun aateltiin etta se oli sen tiskin takana nokottavan tatin oma liikeidea ja vaihettiin firmaa. Siella meille vahvisti John-niminen hieno mies taman asian. Siella oli kuulemma kuollu liikaa turisteja jotka oma-alotteisesti oli lahteny huiputtaan vuorta. Yritettiin Johnillekki vakuutella etta ollaan kokeneita kiipeilijoita ja voiaan iteksemme se huiputtaa, mutta jossain vaiheessa lipsahti etta Suomen korkein huippu on rapiat 1300 metria. Sinne meni toivo paasysta ilman opasta. Piti sitten tosissaan ruveta miettimaan etta antaako porssi periksi vai jatetaanko leikki kesken. Paatettiin sitte, etta jos saahaan opas kohtuuhintaan ni lahetaan ylospain, muussa tapauksessa haistatetaan kakan losot niille virkaintosille byrokraateille, jotka kaikin keinoin pyrkii tekemaan rehellisen matkailijan elaman hankalaks. John oli kuitenki aika reilu miekkonen ja tehtiin diili sen kanssa. Suunniteltiin kolmen paivan aklimatisoitumissuunnitelma ennen huiputusta, jottei meille kavis niiku entiselle vuorikiipeilijalle. Fiilikset oli katossa ja oltiin jo lahes varmoja huipulle paasysta.

Ekan paivan aklimoitumismesta oli likimain 3600 metrissa ja sielta kipastiin paivakavelylla 4200 metriin. Tama suju tosi hyvin ilman minkaansortin onkelmia. Enemman ongelmia oli yopaikan kanssa. Oltiin paatetty nukkua taivasalla, mutta paikallinen metsuri oli jattany paikat pullolleen hyvannakosia laavuvarkkeja. Eihan niissa mitaaan vikaa ollukkaa, meinas vaan tekijoilla loppua valista keinot kesken. Loppupeleissa koko hokotys oli yhen narun varassa mutta sepas riittiki vallan mainiosti yhen yon nukkumista varten. Illalla istuttiin notskilla vaahtokarkkeja rillaten ja tuumittiin etta taa aklimatisoituminen on suorastaan mukavaa.

Eka aklimatisoitumisleirirumble 3600 metrissa

Laavua vasattiin sysipimeassa

Tasta kuvakulmasta se nayttaa lahes taydelliselta

Tassa ehka enemman paasiaiskokolta. Hyvat unet siella saatiin kuitenki

Vaan toinen paiva toi siihenki muutoksen. Alko oikea ristiretki.Oikeastaan sita voijaan kutsua foksimatisoitumiseks. Lahettiin nimittain kohti Al Altar-nimista vuorta jossa piti olla 3900 metrissa mokki kaikkien herkkujen kera. Saatiin matkaseuraks Ameriikan ihme Minot. Talla jassikalla oli samat suunnitelmat ku meilla ja kokemustaki lahes yhta paljon. Oli kuulemma kolmesti kiivenny Jenkkilan korkeimmalle huipulle Mt McKinleylle. Lahettiin sitte liikenteeseen ja saatiin Johnilta kumpparit matkaevaaks. Kuulemma saattaa olla vahan mutaa polun alkuosiossa. Otettiin taksi polun alkupaahan ja kuski huijas meijat heti mihin sattuu. Taallapain on tapana etta jos kysyt jostakin asiasta kylanmiehelta ja silla ei oo harmainta aavistustakaan niin ei sita kuitenkaa myonneta vaan vastataan jotain semmosta mita kysyja haluaa kuulla tai jotain minka arvellaan liippaavan lahelta. Lahettiin sitten taman kuskin osottamaan suuntaan ja eksyttiin jonku jyvajemmarin perunapelloille ja kiikuttiin siella kukkuloilla kyselemassa maajusseilta etta missahan menee polku. Kovasti ne sohi joka suuntaan ja suu kavi mutta lopputulos oli aina sama. Oltiin jo lahes luovutettu kunnes loydettiin polun paa. Katottiin kelloa ja aateltiin etta eikohan me ehita ennen pimean tuloa kampalle kun oikeen tempastaan. Vaan eipa ehitty. Paljastu Johnin puheet perattomiks ja mutaa oliki lahes korviin saakka ja kaiken lisaks koko matkalla. Ja kaiken lisaks alko sateleen vetta. Pakko myontaa etta paasi meillaki muuten niin siveilla poikasilla ruskeita sanoja ku repi saapasta irti mutavellista. Vahan lohtua anto se etta jenkkipoika ei tahtonu pysya suomipojan mukana ku taisteltiin pimean tuloa vastaan. Viimesena vitsauksena polulle santas liuta lehmia ja vihanen sonni joitten perassa piti hiipia. Yritettiin muistella Ylimartimon tyttojen vinkkeja lehmista mutta ei muistunu mitaan sopivaa mieleen. Saatiin kylla hantakarvoista selville etta ne oli aika vanhoja ja sen takia kai niin hitaita. Siita paateltiin etta ne saikahtaa helposti ja alettiin pitamaan armotonta metakkaa. Matkittiin teurastajan kirvesta muistuttavaa aanta ja johan mullikat karkas pusikkoon. American Minot ei ollu uskoa silmiaan. Viimenen tunti jouduttiin kuitenki kahlaamaan pimeassa. Joka mutkan takana oltiin nakevinamme mokki mutta eih. Se olikin vasymyksen ja epatoivon aiheuttamaa nakoharhaa. Viimein sinne kuitenki selvittiin, eika hetkeakaan liian aikasin. Minot karsi jo omien puheittensa mukaan hypotermiasta eika meillakaan mikaan kovin lammin ollu. Haluttiin vaan akkia paasta sisalle tulen aareen ja saada jaiset jasenemme lampimiks. Se ei ollukkaan sitte ihan niin helppoa mita oltiin kuviteltu. Kaikki paikat oli lukossa eika ketaan nakyny mailla eika halmeilla. Ruvettiin Minotin huilatessa tutkimaan paikkoja ja mahollisia heikkoja kohtia. Ekaks Ilu kekkas ylakerran terassin lautavuorauksessa sisaanmentavan aukon ja taiteili ittensa sisalle. Siella oli pelkastaan makuupaikkoja, eika alakerran keittioon paassyt ylakautta. Vanha murtovaras Sivula huomasi keittion oven ikkunan olevan irrotettavaa mallia ja niin sita kautta paastiin lukkoon kasiksi. Ilman sirpaleita ei kuitenkaan selvitty, silla kohmeinen Minot tohoili lasin rikki mutta hata ei lue lakia. Tehtiin kaupunkilaiseen tyyliin tulet kaasuhellan kolmella polttimolla ja lammiteltiin kukin omallamme. Ah, se tuntu hyvalta jasenissa varsinki ku joku oli jattany meita varten viis litraa Gatoradea joka juotiin kuumana. Siina sitten evaita syodessa alko tapahtumaan ihmeita. Ensin sisaan pyrki royhkea Foxi, joka selvastikin haikaili paasysta hyville evaille. Sekun saatiin haadettya ni jo vain, ikkunan takana oli Aasi. Ei kaivattu sisalle enaa yhtaan aasia lisaa, silla meilla oli siella jo yks, arvaatte varmaan keta tarkoitamme... kjahkjah. Aasikin lahti hyvin vinkeasti ku Ilari ampu sita muutaman kerran ritsalla hanuriin. Jatti kuitenki ilkeita liukumiinoja jalkeensa. Toinen aasi taasen sohi jollakin ihme valotikkarilla vesimukiin ja vaitti etta siita tulee puhtaampaa nain. Luulotautia sanon ma. Aamulla oli tarkotus kiiveta Al Altarin vuorta ylospain, mutta oltiin niin hapoilla edellisesta paivasta ettei napannu tipan noppaa lahtea mihinkaan ylimaarasille kiipeilyille vaan lahettiin paluumatkalle. Lari lupaili taasen mutakossa tarpoessaan ettei nouse enaan linja-auton porrasta ylemmas jos taalta selviaa suht mudattomana hengissa.

Minot kuvitteli etta taksikuski ryostaa meijat lapiolla, mutta se oliki huonokuntosen tien tasotusta varten. Erittain toimivaa, ei tarvita Destiaa mihinkaa.

Just niin kivaa milta nayttaa. Jalkeenpain viela mukavempaa

Minotti toipumassa hypotermiasta. Meijan kaupunkilaisnuotio oli oikeenki toimiva keksinto

Aasi rynni terassille ja pyrki morjestamaan rakasta serkkuaan. Ei paastetty sisaan

LemKemin sukat kovalla kaytolla. Oli muuten viimenen retki noille.

Ilu kekkas sisaanpaasyn ylakerran makuukammareihin

Jenkkiystavamme lasermiekka jolla se koittaa osua pakteereihin

Mutakavely ohi! Pakko vahan harnata paikallista dogia

Ilu syottaa koiranpennuille kaikkea mahollista karkeista rautanauloihin,  jotta ne haviais maan paalta. Niita on liikaa taalla...

Seuraavaks sitte jo lahettiinki Chimborazon puistoon. Paastiin sekopaisen taksikuskin kyytiin joka ajeli ilman valoja ja naureskeli mielipuolisesti. Mutakavely oli sen kyydin rinnalla lastenleikkia. Paastiin kuitenki hengissa perille vaikka pari kertaa mutkassa vastaantulevat bussit ei meinannu tata pimeaa taksia havaita. Sen takia pimeaa taksia ei saa ajaa. Noustiin talla kertaa 4800 metriin, jossa meijan yopaikkana toimi kansallispuiston mokki. Oltiin alotettu himo tankkaus ja nesteytys jottei lopu voimat kesken huiputuksen, joka laheni uhkavaa kyytia. Massailtiin koko ajan kaikenlaista herkkua ja juotiin litratolkulla Coca teeta jonka piti kuulemma auttaa vuoristotautia vastaan. Kaikesta totuttelusta huolimatta aamulla kun herattiin ei niin hyvin nukutun yon jalkeen niin paassa oli outo tunne. Ihan pienta nakutusta jossain takaraivon ja silmien valilla mutta taatusti normaalia. Aamutuimaan paikalle alko laskeutua edellisen yon kiipeilijoita ja paastiin kuulemaan kokemuksia. Ei ollu huiputuksia tullu vaikka keli oli ollu taydellinen. Kaikki naytti silta ku niilla ois ollu 40 kuumetta ja takana kaks maratoonia. Eraskin australialainen heppu hortoili ku mielipuoli ja puheli aivan sekavia. Meilla rupes jannitys tiivistyyn, varsinki ku jenkki ilmotti etta silla on ripulia ja narastaa. Kaikesta huolimatta iltapaivasta noustiin 5000 metriin seuraavalle majalle josta seuraavana yona klo 11 oli tarkotus alottaa kiipeaminen. Paiva siina kulutettiin teeta juoden ja kaytiin aikasin nukkumaan. Sivulan paakipu oli tipotiessaan ja se oli tainnu siirtya Ilarille. Otettiin unta pari tuntia buranan voimin ja nautittiin mahdollisesti viimeinen ateria.  Opas lupas herattaa meiat 10 aikaan etta ehitaan ajoissa liikkeelle ja mentiin takas potkottaan siina kuuen aikaan. Nukuttiin koiranunta ja havahduttiin kattomaan kelloa omatoimisesti puoli 11. Onko ne lahteny ilman meita? Buranan teho oli selvastikki lakannu ja kumartuessa paata jyskytti melkosesti. Hoiputtiin alakertaan ja siella porukka oli lyomassa kampetta niskaan. Meki ruvettiin pukemaan mutta ei oikeen tiietty miten pain niita valjaita kuuluu kayttaa ja opas sai nayttaa kaiken kadesta pitaen. Lahettiin sitte viimesina liikkenteeseen kaiken saadon ja Ilarin ripuloinnin takia. Oltiin just sopivasti se puoli tuntia myohassa jonka se opas oli antanu meijan torkkua. Otettiin varma energiansaastosuunnitelma. Ei oteta mitaan hoppua eika kiiretta, vaan edetaan semmosella vauhilla ettei jalat mee hapoille ja ohuesta ilmasta huolimatta suuret aivomme saavat runsaasti happea. Semmosta kopottelyahan se oliki, muttei kylla yhtaan lujempaa tehny mieli menna. Puuskuti puuskuti, askel. Puuskuti puuskuti, askel. Ja pieni sellainen. Ja taas alusta. Ekat 300 metria noustiin kivikkoa ilman cramppooneja. Taman jalkeen alko oleen paikotellen lunta ja lyotiin kramppoonit jalkaan ettei menis luisteluks se touhu. Tassa vaiheessa oltiin ajettu puolet porukasta kiinni, vaikka tahti oltiin pyritty pitamaan mahollisimman hitaana. Noustiin tasasen tappavaa tahtia ylospain. Kuu valaisi taysinaisena taivaalla ja tahdet tuikki kivasti. Oli melekosen siistia puuhaa, varsinki ku tyyppien ottalamput valahteli yla- ja alapuolella. Oli sellanen true vuorikiipeilijan meininki paalla. Kaukana jossain alaviistossa loisti pilvien valista Riobamban kaupungin valot. Ylospain noustessa alko ilma ohenemaan ja hengittaminen kavi entista raskaammaks. Jokasella hengenvedolla vedettiin keuhkot niin tayteen ku mahollista, mutta siltiki tuntu etta viela ois halunnu lisaa happea. Sita ei vaan ollu tarpeeks saatavilla. Tuli Larillekki eras taannoinen sukelluskeikka mieleen. Eteenpain mentiin silti. Piti vaan hidastaa tahtia ettei voimat paase loppumaan. Huudettiin oppaallemme Fabianille "pausa" "pausa"! Ja se vuorikauris huus takasin etta "vamos". Ei se tahtonu ymmartaa, etta ei se meille helppoa ollu. Hyvahan sen oli, kuulemma yli sata huiputusta takana jassikalla. Ylospain mentaessa alko tulla myos kylma. Tuuli oli hyytavaa ja melko voimakasta. Vuoren huipulle oli kertyny sakea sumupilvi ja nakyvyys alko heikentymaan. Jaatikko kavi vaikeakulkuseks suunnilleen puolivalissa tuhkan takia jota oli lentanyt silta tulivuorelta jota oltiin tyttojen kanssa niin innokkaina kayty bongaileen. Nyt manailtiin mokomaa purkailua joka pyrki estamaan meian huiputuksen. Joka askeleella valu puoli askelta taakseppain ja tama kulutti vahaisia voimiamme. Toisaalta taas saatiin valtavasti lisavoimia kun muut kiipeilijat alko tulla selka eella  vastaan. Niita tuskasia ilmeita katsellessa alko tuntua etta tassahan ollaan viela hyvissa voimissa. Paassaki jomotti vaan liikkeelle lahtiessa. Yhtakkia synkimpana hetkena kun nousu tuntu loputtomalta ja ruvettiin huutamaan taas taukoa voimien taas vahetessa Fabian ilmottaa etta puoltoista tuntia huipulle! Ei tiietty itkeakko vaiko nauraa. Toisaalta loputtoman kuulonen rypistys, toisaalta olematon siihen viiteen tuntiin verrattuna mita oltiin jo tultu. Fabianille oli selvastikki kunniakysymys olla huipulla ensimmaisena ja taas kajahti "VAMOS!" niinku ruoska. Eiku monoa toisen eteen. Muutaman kerran horjaheltiin vaarallisesti mutta Fabian oli tarkkana varmistuskoyden paassa. Yhtakkia taas taukoa vaadittaessa Fabian ilmoitti etta 20min huipulle! Ja niin alotettiin viimenen rutistus. Kinnusen pojalla oli heikot hetket ja neliveto tarjos apujaan. Ei vaan pystyny. Kun henki ei kule niin ei kule saapaskaan. Sivulan hapenottokyky tai vuorikiipeilijan geenit on omaa luokkaansa, ei paata jyskyttany eika tuntunu edes hirmu pahalle. Tai sitten vaan huijaa. Jostakin sita sisua sitten viela kaivettiin ja lopulta ylamaki loppu ku seinaan. Oltiin huipulla ja viela ensimmaisina! Fabian kapsahti kaulaan ja onnitteli, sillaki oli pitka aika viimesesta huiputuksesta. Olihan se taysin huumaavaa! Siina riemuitessa myos Jenkki pollahti paikalle huulet sinisena ja kypara kallellaan. Aivan uskomaton suoritus amerikan ihmeelta, se oli niin huonossa kunnossa lahtohetkella. Nakyvyys huipulla oli surkea mutta se ei tunnelmaa latistanu. Oltiinhan sentaan noustu kuuen tonnin kerhoon ja suunniteltiin jo ensimmaisen vuosikokouksen aiheita. Tervetuloa vaan kaikki kuuen tonnin kerhon jasenet Valtatielle syyskuun 24. paiva. Ruoka on hyvaa, sita on paljon ja se on ilmaista! Alasmeno oli ylospain menoon verrattuna lasten leikkia. Pahimmalta tuntu ku katto ylospain pyrkivien ilmeita. Ne oli taynna tuskaa ja kateutta. Tsempattiin tietenki kaikkia ja kehotettiin rauhalliseen ylosnousemukseen. Kiireella ei huipulle paase. Taukoja kehotettiin pitamaan reilusti. Ja ne jatko epatoivosesti eteenpain. Me oltiin kuitenki voittajia ja nautittiin siita jokaisella ruumiimme solulla. Yksi haaveista oli jalleen kaynyt toteen. Oltiin vasyneita mutta silti erittain onnellisia! Illalla kaytiin Pauluksen osottamassa kantapaikassa pihvilla huiputuksen kunniaks. Eihan maailman korkeimman vuoren huiputus mikaan pikkujuttu oo. Ohan sita syyta vahan juhlistaa. Ja taman jalkeen uni maittoi...Krooh

Hikiset puistonvartijat joutu paastamaan meijat noyrasti sisalle

Kynttilaillallinen kahelle alemmalla mokilla. Tankkaus onnistu

kamat jarjestyksessa

Koiranunta nukuttiin. Jannasti muuttu hengitys raskaaks ja nous syke ku yritti nukkua

Pienta venyttelya ettei nivuset pauku matkalla

4800 metrissa pilvet jai alapuolelle valilla

Yovalaistuksessa

harjalla

0

Hitaasti mutta varmasti

Piiskuri-Fabian oli oiva opas

Cumbre o muerte! Huippu tai saapasmaki! CHIMBORAZO 6310m!

vasynyt mutta onnellinen

Pari kolmesataa metria ylemmalta mokilta

Perille paassy ja takasi tullu

Inkkarin kasi on vuorikiipeilijan kasi on Ilarin kasi

Pikkupoka haamottaa taustalla. Tuolla kaytiin